Olen aina jäsennellyt itseäni kirjoittamalla. Jokin ympyrä lienee sulkeutunut, kun vuosia sitten aloitin bloggaamisen Vuodatuksesta ja vuosien jälkeen päädyn tänne uudelleen, koska tällä tuntuu olevan helpointa tavoittaa suurempi lukijajoukko, kuin välttämättä Bloggerilla on. Bloggerissa tosin arvostan kovasti mainoksettomuutta, mutta ehkä voin elää muutaman typerän mainoksen kanssa...

Lily.fi -palvelua harkitsin hetken blogipalveluksi, mutta en koe, että tuottamani sisältö tulisi olemaan yhtä kilpailukykyistä ja välttämättä aina sosiaalisesti hyväksyttävää, tai miten sen nyt ottaa. Haluan kirjoittaa asiasta ja asian vierestä. Minua tällä hetkellä liikuttaa paljonkin opiskelu, oppiminen, traumojen vaikutus näihin kahteen ja yleisesti elämään, vammaisuus, esteettömyys ja sen puute tavallisessa arkielämässä.

Alunperin halusin pitää jonkinlaista oppimispäiväkirjaa, mutta en ole varma tuleeko sellaisesta ihan täysin mitään -- tai siis, joskus lukio-opinnoissa taisin aika avoimesti kirjoittaa filosofiasta, että aihe ei kiehdo minua paskaakaan millään tasolla ja oppimispäiväkirja oli kuitenkin arvosteltava osuus. Silti onnistuin jotenkin saamaan sen yhdeksikön koko kurssista, joka ei minua lämmittänyt millään tasolla.

Oppimispäiväkirjan kirjoittaminen on hankalaa yleisestikin, pitäisi pystyä tunnistamaan mitä on oppinut ja mitä ei ole vielä sisäistänyt ja siinä samalla sitten yrittää vielä opettaa asiaa itsellesi. Sen lisäksi niihin vielä yleensä pitäisi kirjoittaa miltä oppiminen tuntuu -- ja tämä on itselleni ehkä se merkittävin ongelma, kun joskus pääni ei vain toimi ja en jaksa pitää huomiotani 5 minuuttia kauempaa yhdessä asiassa, vaikka tiedän, että olisi pakko, että saan kurssin läpi. Deadlinet paukkuu herkästi. Tai sitten ylipäätään tämän kaiken sekamelskan sanoittaminen on joskus turhauttavaa ja vaikeaa.

Nimi on tarkoituksella huomiota herättävä -- kiusaamisen ehkäiseminen ja vertaistuki on ollut päälle 15 vuotta jo yksi elämäni tärkeimmistä missioista ja käytännössä asia, jonka vuoksi elän. Joka antaa minulle tarkoituksen, jota nuoruuteni vietin etsien, miettien ja kyseenalaistaen.

Sama asia on saanut minut hakeutumaan kasvatus- ja ohjausalalle. Haluan olla läsnä, tavoitettavissa, tukea muita selviytyneitä ja selviytyviä. Seistä eturintamassa asian puolesta, joka oli vähällä viedä oman henkeni ja elämänhaluni. Kiusaamista vähätellään hyvin usein, mutta meitäkin on, joiden koko loppuelämään se on painanut oman polttomerkkinsä. Haluan turvata muiden ihmisten alkujen lapsuuden ja nuoruuden.

Pahintahan tässä alassa on se, että se on avannut omia silmiäni mm. sen suhteen, miten minua on omassa lapsuudessani kohdeltu esimerkiksi peruskoulussa ja en pääse ylitse niiden aikuisten ammattitaidottomuudesta ja, suoraan sanottuna, niiden ja omien vanhempieni sokeudesta asioille. Mutta ehkä tästä aiheesta vielä lisää myöhemmin.

Kaiken tämän raskauden vastapainoksi mainittakoon, että minua ilahduttaa nelitassuiset ystävät, tietokonepelit ja hyvä seura, metsä, hiljaisuus, pimeys, oma rakas, esteettömyys, listat, kirjoittaminen, ruoanlaitto, kynttilät ja hyvin organisoidut, toimivat asiat. Jälkimmäinen on vähän leväperäinen ilmaus, mutta en tiedä miten niputtaisin yhteen kaiken sellaisen, joka toimii vain hyvin. Tietokoneohjelmat, pelit, organisaatioiden sisäiset asiat, koulun järjestämät asiat -- nautin siitä, kun ratkaisut ovat käytännöllisiä, tehokkaita, yksinkertaisia ja toimivia. Sillä ei ole mitään väliä mikä asia, kunhan se toimii hyvin. Pitäisiköhän sitä kutsua toimivuudeksi? Sujuvuudeksi? Asioiden toimivuus? Asioiden sujuvuus?

Ikää minulla on 27 vuotta, jos sitä joku tässä miettii. Nuorihan minäkin vielä olen, mutta en toisaalta enää niin nuori ja toisaalta, koen, että olen muutaman viimeisen kuukauden aikana vanhentunut enemmän kuin olen muutamaan vuoteen.

Elämääni kuuluu isona osana koira, tai koirat, jos puolison koirakin lasketaan mukaan -- varsinaisestihan en siitä ole hoitovastuussa, joten tuntuu luontevammalta sanoa, että elämääni kuuluu isona osana oma, rakas, 8-vuotias paimenkoiraurokseni, koska sitä pääasiassa hoidan, koulutan, harrastan ja touhuan.

Kuten mainittu, myös puoliso on osa elämääni -- umpinörtti, parrakas ja tatuoitu, pyörätuolilla liikkuva mieheni. Hänen kauttaan on auennut esteettömyyden merkitys ja se, kuinka olematonta se monissa tilanteissa saattaa olla.

En tiedä. Tässä kai kaikki toistaiseksi. Mitä muuta haluaisit tietää? Saa kysyä, mitä vaan!